Kuinka päästä pois oravanpyörästä?

Oon taas kasvokkain tän jokakeväisen ongelmani kanssa. Nimittäin sen, miksi en pääse pois tästä oravanpyörästä. Tänään töissä esimiehen kanssa käydyn kehityskeskustelun jälkeen tää asia mietityttää ja puhututtaa mua entistä enemmän.

Valmistuin sosionomiksi keväällä 2017 ja jo tovin ennen sitä ehdin tehdä tätä nykyistä duuniani; open hommia päiväkodissa. Melko pian valmistumisen jälkeen huomasin jo olevani jonkinlaisessa oravanpyörässä ja tiesin, että työ jota teen, ei riitä mulle. Tavottelen ja haluan jotain erilaista, kenties jotain isompaa. Haluan kokea, nähdä ja tehdä.

Tää oravanpyörä tulee aiheelliseksi aina tässä vaiheessa vuotta, kun pitää alkaa tehdä päätöksiä sen suhteen, pyörkiäkö jatkamaan nykyisessä työssä ja työpaikassa vai ei. Lisäksi näin maaliskuussa synttäreitteni tienoilla havahdun aina siihen, että taas on menty yksi vuosi lisää oravanpyörässä.

Ehkä hankalinta on, että tiedän, että ne avaimet siihen oravanpyörästä pois pääsemiseen on ihan vaan mulla itselläni. Silti en oikein tiedä, mihin ne avaimet käy ja miten niitä käytetään. Omasta aloitteestahan se on kiinni, että alkaa tehdä elämässään jotain uutta ja hyppää kenties johonkin tuntemattomaan. Joka vuosi perustelen itselleni, että jatkan vielä yhden vuoden tätä nykyistä elämää ja duunia, niin saan taas vuoden lisäaikaa miettiä, mitä haluan tehdä ja mihin elämässä edetä.

Ongelma onkin, mihin mä sitten hyppäisin? Miksi se on niin pirun pelottava ajatus jättäytyä ainakin hetkeksi tyhjän päälle ja katsoa mihin elämä vie? Mitä jos en siltikään keksi, mitä elämältä haluan ja asiat menee vaan huonompaan suuntaan? Miksi en vaan yksinkertaisesti voi tietää, mitä elämältäni haluan? Ja suurin kysymys on, miksi en vaan voi olla tyytyväinen tähän, mitä mulla on nyt? Kelaanko mä vielä samoja asioita sillonkin, kun täytän 45? Saman duunipaikan kahvipöydässä pohdin ääneen, että millonkohan pääsen pois tästä oravanpyörästä. 

Tasa-arvon päivä

Naistenpäivä. Kyllä, inhoan tätä päivää. Tai oikeastaan sen merkitystä, sen nimeä ja kaikkea siinä. 

Nään itse naistenpäivässä vahvasti vaan siihen asetetun piilomerkityksen, jossa yhtenä päivänä vuodessa tuodaan naisille vähän suklaata ja kukkia, niin voidaankin ne loput päivät vuodesta jatkaa samaa rataa. Sitä samaa epätasa-arvon rataa miesten ja naisten välillä. 

Pidetäänkö meitä ihan oikeasti niin helppoina? 

Naistenpäivä. Naisten tasa-arvon päivä! Tää päivä on muistutus meille kaikille siitä, että me ei vieläkään eletä missään sopusuhtaisessa tasa-arvossa. 

Itsehän teen töitä naisvaltasella alalla ja mulle on märkä päiväuni, että käteen jäisi kuukaudessa summa, joka alkaisi kakkosella. Ehei, ei lähellekään, vaikka olen käynyt 3,5 vuotisen korkeakoulun tutkintoani varten. En myöskään ole mikään "naiseuden perikuva". Meikkaan tosi vähän, en käytä ikinä mekkoja ja hameita, saatika korkokenkiä. Ja jostain kumman syystä poden ehkä vähän syyllisyyttä tästä? En myöskään kaipaa miestä vaihtamaan lamppua, laittamaan hyllyä ja tauluja seinään tai muuta vastaavaa. Se ajattelumalli, että tällaset on miehen hommia, on musta oksettava. 

On tosi surullista, että maailma on mennyt tähän. Nää naiseuden (ja mieheyden) normit on niin vahvasti meissä, että niitä on todella vaikea lähteä muuttamaan. Onneksi mulla on jonkilaiset avaimet tähän, koska toimin kasvatusalalla ja voin sitä kautta vaikuttaa tulevaisuuteen. Vaikka en täysin sulje pois sukupuolijakoa, haluan kuitenkin opettaa, että ei ole mitään miesten ja naisten hommia; kaikki työt, värit, lelut, tavarat on ihan meidän kaikkien saatavissa sukupuolesta riippumatta. Surullista on, että se tuntuu olevan silti tosi vahvassa myös lapsissa, että tietyt asiat on tyttöjen ja tietyt poikien. Lapsia siis edelleen kasvatetaan vahvasti tiettyihin muotteihin. 

Kunnioitetaan siis tätä päivää naisten oikeuksien päivänä ja jätetään ne kukkaset tänään sinne kaupan hyllylle, jooko? 

Haluaisin myös, että tää päivä ja kaikki muutkin päivät muistuttais lisäksi siitä, että myöskään miesten ei tarvi olla niitä "miehisyyden perikuvia" ja kuulua mihinkään muottiin. Oon huomannut viime aikoina paljon sitä, että miehet häpeää hirveästi, jos ovat vaikka sattuneet syntymään 10 senttiä keskimäärästä lyhyemmiksi. Mä katson ylöspäin kaikkia niitä ihmisiä, jotka kantavat ominaisuutensa ylpeydellä ja luottavat itseensä. Millään muulla ei oo mitään väliä. 

Paskojen ammattien luvattu maailma

Olen tässä viime päivät, kuukaudet ja vuodet kovasti pohtinut, mikä minusta tulisi isona. Minkä toisen ammatin opiskelisin, jonka senkin voisin muutaman vuoden päästä todeta olleen virhe. 

Varhaiskasvatuksen opettaja en ole ikuisesti. Kamala työmäärä suhteutettuna huonoon palkkaan ja siihen päälle vielä henkilökohtainen mielipiteeni siitä, miten nykylapset kasvatetaan pumpulissa. 

Sosionomin koulutuksellani voisin työskennellä muuallakin päiväkodin lisäksi, mutta en usko, että mikään niistä olisi yhtään nykyistä parempi paikka. Ainakaan ennen kuin moni asia muuttuisi. 

Mutta onko maailmassa enää yhtäkään hyvää ammattia? Onko semmosta työtä, jossa ei yhtä ihmistä vaadittaisi tekemään seitsemän ihmisen hommia paskalla palkalla? Vai pitääkö vaan tyytyä kohtaloonsa ja ajatukseen, että täydellistä työtä ei olekaan? 

Vai onko liikaa vaatia työtä, joka olisi samaan aikaan arvostettu, mukavaa ja siitä tienaisi sopivasti suhteutettuna työn määrään? Ja ei, en kaipaa työtä, jossa saisi vaan ottaa lungisti ja rikastua. Olen kyllä aivan valmis oikeasti tekemään hommia, kunhan palkka on oikeudenmukainen. 

Meillä on töissä ihan mahtava tiimi. Vielä mahtavamman siitä tekee se, että tehdään usein melkein mahdottomasta mahdollista. Ollaan supernaisia! Tämän kuvan liimasin vessan seinään, jotta me muistetaan, että työsuhde-edut on kohdallaan ;)

Kuinka opetella bloggaamaan jälleen?

Tässä sitä ollaan. Bloggerin tyhjä kirjoitusruutu edessä taas noin viiden vuoden tauon jälkeen. 

Viisi vuotta on hatusta heitetty luku. Bloggasin siis viimeksi Hämeenlinnassa 30 neliöisessä yksiössäni sosionomiopintojeni ohessa. Vuodesta ei muistikuvaa, mutta niin kauan siitä on, että alustan käyttö ja ylipäätään kirjoittaminen vaatii aivokapasiteetin syvempienkin solujen käyttöönottoa, jotta muistaa, miten tämä homma menikään. 

Nyt kirjoitan 51 neliöisestä asunnostani Lahden keskustasta. Työpaikka löytyy 10 kilometrin päästä Hollolasta. Jaloissa pyörii kissa ja viimeisten vuosien aikana elämä on täyttynyt monella mahtavalla uudella ihmisellä. Myös uraputki on tullut aloitettua, vaikkakaan omalla alalla se tuskin johtaa mihinkään. Ainakin yksi haave on toteutunut, kun olen aloittanut teatteriharrastuksen. Jonkun verran on siis elämässä tultu eteenpäin edelliskerrasta. 

Pidin siis aktiivisesti blogia joskus lukioaikana ja jonkun aikaa vielä sen jälkeen. Useamman vuoden yhteensä. Kirjoittelin elämästäni, mielipiteistä ja milloin mistäkin. Oli mukava saada paljon hyvää palautetta teksteistäni, joskus jopa tuntemattomilta. Sitten inspiraatio blogin osalta sammui. 

Vuosien aikana muutamat ovat kyselleet, miksi en aloittaisi bloggaamista uudelleen. Ajatus blogin uudelleen avaamisesta on kyllä kytenyt jo pitkän aikaa. Nyt olen päässyt ajatuksen tasolta jo tekstin tasolle. Vielä, kun saisi inspiraatiota ulkoasun ja nimen päivittämiseen. 

Tässä sitä nyt kuitenkin taas ollaan. Eka teksti purkissa. Myös loma purkissa. Huomenna paluu töihin melkein 6 viikon loman jälkeen. Perinteinen töiden aloitusta edeltävä uneton yö siis edessä, luulisin.

Loppuun vielä kuva tuosta minun kämppisukkelista: